Raparperiprinsessa.

Kurahousut, My Little Pony, Hopeanuoli. Synnyin kultaisen 80-luvun puolivälissä ja kuten varmaan suurelle osalle ikäpolveni kasvateista, varhaislapsuuteni on tiivistettävissä noihin kolmeen kovimpaan. Temusin paljon ulkona ja leikin luontevasti niin pehmoleluilla ja nukeilla kuin pikkuautoilla ja autoradallakin, ja tottakai Legot olivat minullekin rakkaita. Tuohon maailmanaikaan se oli onneksi ihan ok, ja myös naapurustomme lapset ihan sukupuolesta riippumatta leikkivät keskenään ihan ongelmitta, vaikkakin tytöt ja pojat enemmän silti omissa porukoissaan. Jos jotain saamatta jäänyttä olen jäänyt kaipaamaan tuolta ajalta, se oli himoitsemani He-Man-lelusetti, jollainen serkkupojallani oli.

Ensimmäisen kosketukseni peleihin sain tarhaikäisenä, kun meille hankittiin jokin Atarin tai Commodoren tyyppinen laite, jolla pelit olivat C-kaseteilla. Muistan pelanneeni sillä innosta puhkuen illat pitkät Froggeria, joka oli hyvin mahdollisesti ensimmäinen pelaamani videopeli. Siihen aikaan myös suurimmalla osalla tyttökavereistani oli jokin konsoli, oli heillä sitten veljiä tai ei. Kaveripiirissä edustettuina oli ainakin Atarin, Segan ja Nintendon laitteita, ja kokoonnuimme usein pelaamaan yhdessä sellaisia pelejä kuten Super Mario Bros, Giana Sisters, Garfield: Caught in the Act, Kirby’s Adventure ja Nintendo World Cup. Elämä oli hyvää.

Ala-asteen aikana jokin maailmassani kuitenkin muuttui. Kolmannella luokalla minusta tuli koulukiusattu, kun istuin liian tunnollisesti pissahätäni kanssa musiikintunnilla kunnes rakkoni ei enää pitänyt. Siitä lähtien en ollut enää Pikku-Niina vaan myös Kusihousu – leima, josta pääsin eroon vasta paljon myöhemmin, kun muutin muualle. Vittuiluja välttääkseni aloin totuttelemaan uuteen seinäkukkasen rooliini, sillä huomasin nopeasti sen olevan paras keino välttää epätoivottua huomiota. Sen sijaan keskityin (ehkä liikaakin) saamaani positiiviseen huomioon: paitsi että olin hyväkäytöksinen lapsi, olin myös hyvä kaikissa teoria-aineissa ja kielissä, joten opettajat pitivät minusta ja sain pärjäämisestäni aina kehuja kotonakin. Minusta tuli hiljainen ylisuorittaja.

Samaan aikaan meille hankittiin kotiin ensimmäinen tietokone. Tekniikan melkein kirkkainta kärkeä kymmenen vuotta aiemmin edustanut iki-ihana 486-mylly toi DOS-pelit ulottuvilleni. Leisure Suit Larry ja Hugo’s House of Horrors etenkin olivat kova juttu silloin ja toimivat loistavina kannustajina englannin opiskeluun. Konsoli oli jo muutamaa vuotta aiemmin vaihtunut NES:ksi, ja samoihin aikoihin saimme Bubble Bobblen, joka tuli hakattua siskoni kanssa useampaankin kertaan läpi. Aloin myös harrastaa kirjeenvaihtoa ja ravata kirjastossa, ja vietin joka vuosi vähän vähemmän aikaa kaverien kanssa ja enemmän kotona.

Meillä aloitettiin ajotunnit jo hyvissä ajoin.

Yläasteelle siirtyessäni olin jo melko hardcore kotihiiri. Olin löytänyt fantasiakirjallisuuden, ja siinä missä muut tekivät äidinkielentunnilla kirja-arvosteluja normaalipituisista nuortenromaaneista, oma valintani oli niinkin kevyt opus kuin Taru Sormusten Herrasta. Koska olin innokas lukutoukka, vietin paljon aikaa kirjastossa etsimässä uutta luettavaa. Lisäksi siellä oli myös mahdollisuus kokeilla ihan uutta juttua nimeltä internet. Aloinkin varata nettikoneaikoja yhä useammin, mm. päästäkseni chatropettamaan edesmenneen Artic.net-palvelun Keskiaika-huoneeseen. “Keksin” kautta päädyin myös kokeilemaan elämäni ensimmäistä (ja toistaiseksi viimeistä) larppia.

Yläasteaikaan internetin lisäksi elämäni tulevaan suuntaan vaikutti ratkaisevasti eräs toinenkin asia. Aloin tehdä lapsenvahtikeikkoja tutulle pariskunnalle, jolla oli kolme poikaa. Pojista vanhin oli minua viisi vuotta nuorempi, ja meistä tuli ikäerosta huolimatta hyviä kavereita. Noiden lapsenvahtikeikkojen aikana minut esiteltiin tulevalle rakkaalleni: Sony Playstation. Heidän vanhempiensa rymytessä viihteellä me vietimme illat Spyron, Crash Bandicootin ja Gexin seurassa. Mutta se peli, joka minut lopullisesti tempaisi valitsemalleni tielle oli Final Fantasy VIII. Peli, jonka ansiosta rippilahjarahojeni sijoituskohdetta ei ollut kovin vaikea päättää; juhlapäivänä lähetin siskoni ja kaverini rahat kourassa hakemaan Citymarketista Pleikkaria ja FFVIII:a.

Papukaijamerkki sille, joka tietää mistä sain “inspiraation” minulle teetettyyn rippimekkoon.

Final Fantasy oli monta vuotta elämäni rakkaus, ja halusin tietää siitä kaiken ja pelata kaikki siihen liittyvät pelit. Päädyin nopeasti myös Finnish Final Fantasy Fans -yhteisöön, jonka kautta kaveripiirini alkoi sisältämään pian enemmän kasvottomia nimimerkkejä kuin perinteisellä tavalla tapaamiani ihmisiä. Tutustuin paitsi irkin ihmeelliseen maailmaan myös animeen, muihin JRPG-peleihin ja yleisesti Japani-hörhöilyyn. Samalla aloin harrastamaan piirtämistä.

Sanomattakin varmaan selvää, että kun pari vuotta myöhemmin lukion alussa sain laajakaistan (sen jälkeen kun isälläni meni ensin hermo 56k-yhteydellä aiheuttamiini massiivisiin puhelinlaskuihin ja aina varattuna olevaan puhelinlinjaan) lähes kaikki sosiaalinen elämäni oli jo netissä ja vietin käytännössä lähes kaiken aikani kotona joko koneella tai Pleikkarin ääressä. Pärjäsin edelleen koulussa hyvin, mutta olin hiipunut entistäkin enemmän taustalle. Olin jo vaihtanut koulua, mutta puhtaalta pöydältä oli kovin vaikea aloittaa, kun olin jo tottunut olemaan huomaamaton.

Sakura-cosplay joltain takavuosien Animecon-reissulta. Kuva © Liisa Viitapohja

Ajauduin hengailemaan siihen hylkiöporukkaan, jollainen löytyy varmaan lähes joka luokasta/koulusta. Välillä tosin tuntui, että olin outolintujenkin keskellä friikki, sillä en meikannut tai ryypännyt kuten muut. Voisin väittää, että mikäli minulla ei olisi ollut kotona ns. parempaa tekemistä, niin olisin saattanut ajautua samoihin biletysrinkeihin kuin muutkin. Olen kuitenkin äärimmäisen onnellinen, että olin löytänyt elämääni muutakin sisältöä – vaikkakin se sitten tarkoitti sitä, että olin jollain tavalla entistä enemmän yksin muualla kuin netissä.

Aikanaan sain sitten lakkini, enkä oikein edelleenkään tiennyt mitä halusin olla isona. Pidin sitten pari välivuotta työskennellen ensin päiväkodissa ja sitten ala-asteella koulunkäyntiavustajana. Opettajakunnassa oli muutama muukin gamer, ja järjestimmekin jossain vaiheessa luokalleni pelipäivän. Roudasin koululle Dancing Stage Fusionin parin maton kanssa, Donkey Kongan ja taisipa joku Mario Kartikin olla mukana. Olin onneni kukkuloilla, kun sain kolmosluokkalaiset innostumaan omasta intohimostani. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka moni heistä nykyään pelaa. Ainakin oli ilo huomata, että jo vuonna 2005 oli opettajia, jotka suhtautuivat positiivisesti peleihin myös kouluympäristössä – ja mieltäni lämmittää edelleen se läksiäislahjaksi saamani Gigantin lahjakortti, jonka avulla sain pelihyllyyni täytettä taas yhden pelin verran.

Fantsumuodin aallonharjalla. Kuva © Nina Ikävalko

Työmarkkinatukikuukauteni olivat kuitenkin koulupestin jälkeen auttamattomasti lopussa, joten oli pakko etsiä uusia uria. Työvoimatoimiston tukipolitiikan takia jouduin hakemaan akateemisten kieli- ja opettajaopintojen lisäksi amk:n puolelle. Jostain syystä kielien pääsykokeet mittasivat sinä vuonna, varsinkin suomen kielen osalta, enemmän nippelitietouden muistamista kuin laajojen kokonaisuuksien hallitsemista, joten en “väärällä” oppimistekniikallani sitten pärjännytkään. Se oli tavallaan henkisesti kova paikka, sillä olin tottunut pärjäämään koulussa hyvin, ja hylsyt pääsykokeista tekivät kovan kolhun itsetuntooni. Minut kuitenkin valittiin opiskelemaan juuri sillä hetkellä hakuvaihtoehdoistani sinne vähiten omaan juttuun: ohjelmistotekniikan koulutusohjelma.

Tässä vaiheessa saattaa herätä kysymys, miten ylipäätään päädyin valitsemaan hakuvaihtoehdokseni ohjelmistotekniikan, kun en ollut elämäni aikana kirjoittanut riviäkään koodia. Olin aiemmin tehnyt ainoastaan kotisivuja HTML:llä, mutta se ei pidätellyt mielenkiintoani heräämästä, kun hakuoppaassa kerrottiin koulutusohjelman sisältävän kursseja myös peliohjelmoinnista. Niinpä päädyin siis samalle luokalle lähes kolmenkymmenen koko ikänsä koodanneen miehenalun kanssa. Meitä naisia oli luokalla ensin kolme, joista yksi vaihtoi samantien raksapuolelle ja toinen taisi keskeyttää jo ensimmäisen vuoden jälkeen.

Insinööriseikkailuni oli minulle merkittävä käännekohta elämässä monin tavoin, eikä välttämättä pelkästään aina positiivisessa mielessä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sain olla muiden kuin auktoriteettien huomion keskipisteenä hyvässä mielessä – joskin kyyninen puoleni on sitä mieltä, että joskus enemmän sukupuoleni kuin häikäisevän persoonallisuuteni vuoksi. Nautin kuitenkin silloin täysin rinnoin objektina olemisestani, kun aiemmin olin vain saanut kuulla “naama kuin petolinnun perse” -tyylisiä kommentteja ulkonäöstäni. Tuntui hyvältä olla haluttu ja suosittu, jotain mitä en koskaan ollut kokenut.

Insinööripoikien seurassa vedin myös elämäni ensimmäiset kännit. Olin tuolloin 21-vuotias. En enää muista tarkemmin, miksi luovuin aiemmin niin tiukasta absolinjastani. Ehkä kyllästyin olemaan aina ulkopuolinen. Ehkä olin kokeilunhaluinen. Erosin myös poikaystävästäni, jonka kanssa olin ollut yhdessä 17-vuotiaasta asti. Isoja muutoksia ehkä kenelle tahansa, mutta jotain muutakin oli muuttunut: opiskelu ei ollut enää lastenleikkiä. Jos lukiossa minun oli tarvinnut lukea koealue vain kerran läpi koetta edeltävänä iltana saadakseni täydet pisteet, niin nyt jouduin ihan tosissani tekemään töitä, että pärjäsin edes kohtalaisesti missään. Ihmisarvoni oli aina perustunut hyville arvosanoille, ja jo muutama “vain hyvä” romutti kaiken. Itsetuntoni karisi entisestään ja sairastuin masennukseen.

Rena (Star Ocean 2) innoitti minut aikoinaan kokeilemaan vähän radikaalimpaa tukkaväriä.

Keskeytin opintoni toisena vuonna, muutin muualle ja vaihdoin alaa. Aloitin vielä saman vuoden syksyllä media-assistentin opinnot. Kuvittelin ongelman olevan korjattu, koska oloni oli hetkellisesti paljon parempi. Kuitenkin nopeasti jo syksyn aikana kävi selväksi, että päässäni ei ollut edelleenkään kaikki hyvin ja koulunkäynti alkoi kärsiä heti alkuunsa. Onneksi kouluterkkari oli varsin pätevä ja auttoi minut tomerasti hoidon piiriin. Sain lääkkeet, kävin terapiassa ja ihanat opettajani olivat varsin ymmärtäväisiä, ja pystyin suorittamaan rästiin jääneet tehtävät varsin mallikkaasti sovitulla aikataululla. Toivuttuani pahimmasta myrkyllisestä negailustani opiskelu alkoi taas maistua ja olin ässä lähes kaikessa. Myös kaveripiirini luokan sisällä laajeni, kun siedin taas paremmin positiivisia ihmisiä ja osasin itsekin olla sellainen.

Rankan alun jälkeen elämä sujui luistavan pari vuotta varsin mallikkaasti ilman isompia kriisejä. Opiskelut sujuivat, minulla oli onnellinen ja vakaa parisuhde, ihanat karvalapset, ystäviä – ja pelit. Olin pari vuotta aiemmin perustamani Guild Wars -kiltani onnellinen leader ja aloimme pikkuhiljaa nähdä toisiamme livenä. Nämä edelleen olemassa olevat ystävyyssuhteet ovat olleet minulle iso henkireikä viimeiset 7 vuotta ja olivat sitä etenkin tuolloin, kun minulla ei juuri muita jokapäiväisiä kontakteja opiskelukavereiden lisäksi ollut. Ne, joiden on vaikea kuvitella “virtuaalisten ystävien” merkitystä, voivat kuvitella viettävänsä vuosikausien ajan lähes päivittäin useampi tunti kerrallaan aikaa samojen ystävien kanssa, ilman että näihin yhteisiin hetkiin kyllästyy. Kuinka moni pystyy oikeassa elämässä ylläpitämään tällaisia kaverisuhteita, jos työyhteisöä ja puolisoa ei oteta huomioon?

Kaikista vaikeuksista huolimatta valmistuin luokkani parhain paperein ja sain työharjoittelun kautta vakituisen paikan pelialalta, missä olenkin nyt sitten saanut seurata aitiopaikalta suomiskenen räjähdysmaista kasvua. Vielä 10 vuotta sitten en olisi koskaan uskaltanut edes haaveilla oikeasti pääseväni tälle alalle, vaikka mieli olisikin jo silloin kovasti tehnyt. Onkin jotenkin ihan käsittämätöntä ajatella, että nyt työpaikkoja löytyy enemmän kuin ehditään täyttämään. Mutta hyvä näin: koen vihdoin olevani ihan oikeasti oikeassa paikassa, ilman että minun täytyy sopeutua rooliin, joka ei oikeasti ole minä. Bonuksena ei myöskään saa osakseen ihan niin paljon outoja katseita, kun kertoo työskentelevänsä pelien parissa.

Glamouria tästäkään on silti turha hakea, arki ei ole edelleenkään juhlaa ja tälläkään tarinalla ei ole ihan täysin onnellinen loppu. Taistelen edelleen mielenterveyteni kurissa pitämiseksi, ja elämä tekee samalla parhaansa jotta se olisi mahdollisimman vaikeaa. Jokapäiväisessä selviytymisessä kuitenkin auttaa monet ihanaiset ystäväni (lähinnä virtuaalisesti, tietenkin) ja kolme rakasta karvalastani. Pelit ovat tottakai enenevä osuus elämästäni, eikä enää pelkästään harrastuksena ja intohimona vaan myös työn puolesta. Jossain määrin se on myös itse itselleni määräämää terapiaa silloin, kun tätä maailmaa ei millään jaksaisi. Eskapismi, missä olisinkaan ilman sinua?

Kuvauspäivä -25 asteen pakkasessa, minä kaakaot naamalla. Kuva © Taru Paavola

Kaikesta edelläolevasta voitte varmasti päätellä, että elämässäni on tapahtunut paljon. Myös paljon sellaista, mitä en tässä voi kertoa joko siksi, että olen unohtanut tai ihan vaan, koska en halua jakaa yksityiskohtia asioista, jotka eivät liity pelkästään minuun. Kuten me kaikki, olen tehnyt virheitä. Minua kohtaan on tehty väärin. Olen ollut naiivi ja typerä ja varmasti ihan itse aiheuttanut osan ongelmistani. Siltikin, kaikkea vastuuta kaikesta kokemastani paskasta en suostu ottamaan omille niskoilleni. Olisin varmasti toisenlainen ihminen, jos koulumaailmassa palaute tulisi muutoin kuin numeerisina mittareina. Asiat olisivat varmasti toisin, jos itsetuntoani ei olisi lytätty kiusaamisella, jos kustannuksellani eivät olisi nauraneet ikätovereiden lisäksi myös aikuiset, jos en olisi joutunut tuntemaan syyllisyyttä erilaisuudestani. Jos.

En tekeydy kuitenkaan marttyyriksi enkä ole muutenkaan mitenkään kovin erityinen. Olen vain yksi elämään eksynyt nörttityttö tuhansien muiden samanlaisten joukossa, enkä koe elämäni olleen edes mikään worst case scenario. Tämä on kuitenkin tarinani tähän asti, eikä se ole loppu ennen kuin saan He-Man-leluni.

Pieni. Ja helvetin äänekäs.