Tämä artikkeli ei sisällä juonipaljastuksia, mutta osa artikkelissa mainituista elokuvista sisältää materiaalia, joka saattaa järkyttää herkimpiä katsojia. Katsominen siis omalla vastuulla.

“Kaikkea roskaa se sinäkin katsot”, sanoi äitini, kun nuorempana tein tuttavuutta kauhuelokuviin. Äiti kyllä peruisi sanansa noiden aikojen elokuvista, jos tietäisi minkälaisia elokuvia olen sittemmin katsonut. Roskaa se hänen mielestään on edelleen, kuten varmasti monen muunkin. Jostain syystä saan aina selitellä omaa elokuvamakuni, kun kerron pitäväni elokuvista, jotka aiheuttavat kohua ja järkyttävät tarkoituksella katsojia.

Sanotaan vaikka näin, että minä pidän elokuvista ja katson oikeastaan kaikenlaisia elokuvia. En yleensä jätä elokuvaa katsomatta sen takia, että siinä näkyvä materiaali ei välttämättä ole niin mukavaa. Elokuvat ovat yksi intohimoistani ja suhtaudun niihin vakavasti. Saatan käyttää pitkiä aikoja pelkästään siihen, että tutustun jonkun elokuvan taustoihin, joten voin väittää tietäväni niistä edes jotain. Sen lisäksi, että kirjoitan tässä nyt kattavaa perustelua kohahduttaville elokuville, käyn myös läpi tämän aiheen elokuvahistoriaa lyhyesti.

Viatonta ja tahatonta kohua

Elokuvien avulla on osattu aiheuttaa kohua jo aivan alusta asti. D. W. Griffith julkaisi vuonna 1915 elokuvansa Kansakunnan synty, jota syytettiin jo ilmestyessään avoimesta rasismista ja sitä on pidetty syyllisenä Ku Klux Klanin uuteen nousuun. Ohjaaja itse pyrki eroon rasimin leimasta ja ohjasi vuotta myöhemmin ilmestyneen elokuvansa Suvaitsemattomuus. Kansakunnan synnyn pääosan esittäjä Lillian Gish oli kuolemaansa asti sitä mieltä, ettei elokuva ollut rasistinen kuvaus. Niin tai näin, Kansakunnan synty on tärkeä merkkipaalu elokuvahistoriassa. Elokuvassa käytettiin ensimmäistä kertaa sellaisia tekniikoita kuten lähikuvia, kamera-ajoja sekä muita editointimenetelmiä, joita pidämme nykyelokuvassa itsestäänselvyytenä. Kansakunnan synty on kuitenkin siitä mielestä erikoinen tapaus, että kaikesta kohusta ja aiheuttamastaan pahennuksesta huolimatta se oli menestys jo ilmestyessään.

Freaks -kummajaiset

Kauhuelokuvissa on yritetty jo useita kymmeniä vuosia tuoda katsojille nähtäväksi jotain, mitä kukaan muu ei ole koskaan ennen näyttänyt elokuvissa. Jotain sellaista, mikä saa katsojat haukkomaan henkeään. Tähän Ted Browning tähtäsi elokuvallaan Freaks – kummajaiset (1932). Browning palkkasi näyttelijöiksi paljon – miten sen nyt sanoisi – kummajaisia. Jotenkin on vain hieno näky, kun kädetön ja jalaton mies ottaa tulitikun rasiasta ja sytyttää tällä tupakan. Tänäkin päivänä on ihmisiä, jotka eivät mielellään halua nähdä sairaan tai oudon näköisiä ihmisiä. Asenteet 30-luvulla olivat varmasti jyrkemmät; ihmiset kokivat elokuvan vastenmieliseksi. Freaks on tämän päivän mittapuilla kevyt kauhuelokuvaksi, mutta ilmestyttyään se joutui sensuurin alle. Suomessa elokuva oli pitkään kiellettyjen listalla ja sai televisiossa ensi-iltansa vasta vuonna 1995.

Freaks on sanomaltaan loppujen lopuksi hyvin kaunis elokuva, jonka arvostus ei ole varmaan vieläkään niissä lukemissa kuin sen pitäisi. 2000-luvun asenteiden kuvittelisi olevan vähemmän jyrkät kuin 1930-luvun, mutta vieläkin erilaisuus saa ihmiset enemmän tai vähemmän puolustuskannalle. En millään tahdo uskoa, että erilaisten ihmisten näyttäminen on ollut ainoa vastenmielisyyttä aiheuttanut tekijä tällä elokuvalla. Elokuvassa on kaksi keskeistä hahmoa, Hans (Harry Earles) ja Frieda (Daisy Earles). Frieda on koko elokuvan ajan rakastunut Hansiin. Erikoisen tilanteesta tekee se, että näyttelijät ovat sisaruksia. Ei hätää, esimerkiksi suutelemista ei hahmojen välillä tapahdu. Omituista sen katsominen on silti, en sitä kiellä.

Tarkoituksella pahennusta

Pier Paolo Pasolini 1940-luvun alkupuolella

Elokuvahistorian järkyttävimmät ja eniten kohua aiheuttaneet elokuvat tehtiin 70- ja 80-luvuilla. Pier Paolo Pasolinin Salò eli Sodoman 120 päivää (1975) kuuluu edelleen niihin elokuviin, joita en ole voinut katsoa aivan kokonaan (pari kohdan yli piti hypätä), en ole myöskään edes yrittänyt katsoa sitä uudelleen. Elokuva perustuu markiisi de Saden samannimiseen kirjaan vuodelta 1785. Elokuvassa 1700-luvun hahmot on tuotu 1940-luvun fasistiseen Italiaan, jossa neljä ylempään luokkaan kuuluvaa miestä, jotka kaappaavat joukon ihmisiä miesten leluiksi ja jatkuvaa nöyryyttämistä varten. Kuten Freaks’kin, Sodoman 120 päivää kiellettiin heti ilmestyttyään useissa maissa. Suomessa elokuva pääsi levitykseen vuonna 2001, kun elokuvien sensuuria koskeva kielto kumottiin.

Pasolinin Sodoman 120 päivää on vaikuttanut minuun varmaan enemmän kuin yksikään muu elokuva. En oikeastikaan pystynyt nukkumaan elokuvan katsomisen jälkeen ja se kummitteli mielessäni varmaan pari viikkoa. Elokuvan poliittinen sanoma on kuitenkin vahva ja sain sysättyä näkemäni pois mielestäni. Erikoista on, että oma reaktioni tähän oli niin vahva, mutta kaksi ystävääni eivät kokeneet sitä niin vahvasti. Samat ystävät totesivat Marttyyrien (2008) jälkeen, etteivät koskaan enää lähde elokuviin kanssani. Sodoman 120 päivän piti olla ensimmäinen osa Pasolinin kehittämää kuoleman trilogiaa (hän oli jo aikaisemmin julkaissut elämän trilogian, johon kuului vuosien 1971-1974 välillä julkaissut Decamerone, Canterburyn tarinoita ja Tuhat ja yksi yötä), ja jälkimmäiset osat olisivat kiinnostaneet minua myös. Ohjaaja kuitenkin murhattiin ennen Sodoman 120 päivän ensi-iltaa eikä rikosta ole vieläkään selvitetty.

1970- ja 80-luvut olivat eksploitaation kulta-aikaa. Eksploitaatio on elokuvan lajityyppi, joka pitää sisällään erilaisia alalajeja. Yhteistä elokuville on se, että niissä pyritään tuomaan mahdollisimman järkyttävää materiaalia, seksiä ja väkivaltaa, ihmisten katsottavaksi. Elokuvat tuotettiin usein halvalla, jotta voitto saataisiin maksimoitua. Toisin sanoen, elokuvantekijät tekivät tarkoituksella roskaa. Yksi ehkä eniten pahennusta herättäneistä eksploitaation alalajeista ovat kannibaalielokuvat lippulaivanaan Ruggero Deodaton Cannibal Holocaust vuodelta 1980. Elokuva kiellettiin heti ilmestyttyään yli 50 maassa ja useissa sitä sensuroitiin raskaasti. Kuten Sodoman 120 päivääkin, Cannibal Holocaustin Suomen ensi-ilta oli vasta vuonna 2001. Ohjaaja Deodato joutui myös oikeudessa todistamaan, ettei kuvauksissa oikeasti vahingoitettu näyttelijöitä. Vielä tänäkin päivänä Cannibal Holocaust on yksi kiistellyimmistä elokuvista. Tästäkin huolimatta se on epävirallisten tietojen mukaan edelleen yksi kansainvälisesti menestyneimmistä italialaisista elokuvista.

Oma kosketukseni Cannibal Holocaustiin ei ollut niin paha, kuin ennalta pelkäsin. Olin tutustunut elokuvaan todella tarkkaan ja tiesin tasan mitä odottaa. Tavallaan se vähän pilasi tunnelmaa, mutta olen tyytyväinen omaan ratkaisuuni. Katsoin elokuvan ystäväni kanssa, joka totesi, ettei Cannibal Holocaust ole elokuva, vaan suoritus. Omalla tavallaan hän oli oikeassa, mistään kevyestä ensitreffien elokuvasta ei ole kyse.

Cannibal Holocaustin merkitys elokuvahistorialle on myös olemassa. Elokuvassa kuvataan fiktiivistä dokumenttia, jota markkinoidaan aitona. Joidenkin väitteiden elokuva olisi toiminut mukaan Blair Witch Projectin (1999) esikuvana ja jossain määrin myös innoittajana.

A Serbian Film

Eksploitaatiota ja shokkereita on yleensä tehty Italiassa, Japanissa ja Yhdysvalloissa. Oman mausteensa genreen antoi serbialainen ohjaaja Srdjan Spasojevic vuonna 2010 julkaistessaan elokuvansa A Serbian Film. Elokuvassa eläkkeelle jäävä pornonäyttelijä ottaa vastaan viimeisen roolin eksentrisen ohjaajan projektissa. Elokuva kuuluu siihen sarjaan, että kaikki likaiset yksityiskohdat, joita siitä saattaa jotain kautta kuulla, ovat luultavasti totta. Ei siis mikään sellainen elokuva, jota kannattaa suositella yhtään kenellekään.

Kävin katsomassa elokuvan lokakuussa 2010 järjestetyllä Night Visions festivaaleilla. Aivan kuten Cannibal Holocaustin kanssa, olin tutustunut elokuvaan ennen sen katsomista, joten mikään ei tullut yllätyksenä. Jos olisin katsonut elokuvaa kotona, olisin saattanut jättää sen kesken. Tai katsonut lyhyissä osissa. Pokka ei kuitenkaan riittänyt kävellä salista ulos kesken elokuva festivaaleilla, joiden on tarkoitus esittää ihmisille kauhu- ja kulttielokuvia. Yllättävää kyllä, Sodoman 120 päivää oli minulle shokeeraavampaa katsottavaa kuin A Serbian Film. Ehkä olen karaistunut vuosien saatossa.

Miksi tällaista roskaa oikein tehdään?!

Kellopeliappelsiini

Vastaus yllä olevaan kysymykseen on yksinkertainen: Roskalle riittää kysyntää, vaikkei sitä heti uskoisi. Näitä elokuvia katsovat tavalliset ja älykkäät ihmiset, jotka eivät ole kokeneet mitään järisyttävää traumaa lapsena. Moraalipaniikki on silti hieno asia ja on helppo syyttää elokuvia. Vuonna 1972 Kellopeliappelsiinin (1971) väitettiin ajaneen 16-vuotiaan brittiläispojan pahoinpitelemään ja tappamaan toisen teinipojan. Tämä tapaus johti siihen, että Kellopeliappelsiinin esittäminen kiellettiin Iso-Britanniassa vuosiksi. Julkiseen levitykseen elokuva vapautettiin vasta vuonna 1999 ja vuonna 2001 Kellopeliappelsiini esitettiin ensimmäisen kerran brittiläisellä televisiokanavalla. Vuosien 1972-1999 välillä elokuvaa oli lähes mahdoton nähdä missään päin Iso-Britanniaa.

Pelkkä moraalipaniikin ja pahennuksen aiheuttaminen ei ole kuitenkaan se ainoa syy, miksi kyseenalaisia elokuvia tehdään. Itse asiassa, en muista nähneeni yhtään tämän alalajin elokuvaa, joissa ei olisi kriittistä sanomaa mukana. Kuten mainitsin Sodoman 120 päivää on erittäin poliittinen elokuva. Se on hieno kuvaus ihmisyyden rappeutumisesta, kun eletään äärimmäisen vallan alla. Valta muuttaa ihmistä, vääristää maailmankuvaa. Ihminen ajattelee olevansa kaikkivaltias, joka saa kaiken, muut ovat vain pelinappuloita, joille saa tehdä mitä haluaa. Pahimmillaan valta on mätäpaise, syöpä, joka pilaa yhteiskunnan.

Yleensä elokuvien kritiikki kohdistetaan suoraan yhteiskuntaa kohtaan. Ehkä tämä sivistynyt, länsimainen yhteiskunta ei olekaan se ainoa oikea vaihtoehto? Cannibal Holocaust päättyy lauseeseen “I wonder who the real cannibals are.” Srdjan Spasojevic kertoi tehneensä A Serbian Filmin vastalauseena Serbian ankaraa sensuuripolitiikkaa kohtaan. Sinänsä ironista, sillä elokuva kiellettiin useissa maissa tai se pääsi levitykseen vasta rankan sensuurin jälkeen.

Hiljainen kritiikki ei kuulu, siksi se pitää huutaa. Katsojat saadaan kyseenalaistamaan omat moraalikäsityksensä, kun heille näytetään suorasukaista seksiä, väkivaltaa ja… jätän sanomatta mitä muuta, muuten tätä blogia ei voi enää pitää ikärajattomana. Ongelmana on kuitenkin se, että katsojat jäävät helposti tuijottamaan väkivaltaa ja paheksuvat sitä. Ei nähdä oikeaa viestiä, metsää puilta.

En missään nimessä tarkoita, että kaikkien tulisi olla avoimempia ja katsoa äkkiä kaikki shokkielokuvat läpi aikajärjestyksessä, vanhimmasta uusimpaan. Tiedän kyllä, että kaikki eivät pidä kaikesta. Itse en voi sietää suurinta osaa romanttisista komedioista. Kaikki eivät kestä kauhuelokuvia, miksi sitten pitäisi katsoa sellaisia elokuvia, jotka saavat sen karaistuneimmankin katsojan voimaan heikosti? Elokuvien on tarkoitus nostattaa tunteita pintaan ja shokeeraavan materiaalin käyttö on hyvä tapa saada huomiota. Aina parempi, jos elokuva kielletään kokonaan. Kielletyt asiat eivät kiehdo pelkästään 5-vuotiaita ja teini-ikäisiä.

Lähteet:
IMDb
Wikipedia

Kuvat Wikipediasta.