Pelitreffeillä pelattiin Xbox360:n ja PS3:n Ridge Racer Unbounedia.

Alle kuukausi sitten suomalainen pelitalo Bugbear julkaisi uuden autopelinsä Ridge Racer Unboundedin. Bugbearin uudelleentulkinta vanhasta pelisarjasta on aiempia tummasävyisempi peli, jossa kilpa-ajamisen lisäksi merkittävä osa pelikokemuksesta koostuu toisten autojen ja ympäristön hajoittamisesta. Pelissä on myös mahdollisuus luoda omia ratoja koko maailman pelattavaksi joko yksinkertaisesti valmiista paloista, jolloin uusi rata syntyy parissa minuutissa, tai advanced-moodissa, jolloin ratoja voi muokata pieniä yksityiskohtia myöten.

Kolme nörttityttöä erilaisilla pelitaustoilla sopi pelitreffit Unboundedin kanssa ja näin siinä sitten kävi.

Mia.

Mia Meri
Pelikokemus: lapsesta asti, useilla eri pelialustoilla ja liian paljon.
Autopelit: yksi ekoista peleistäni 80-luvulla oli yksinkertainen formulapeli ja olen autopelejä sen jälkeen pelannut satunnaisesti. En jaksa ryppyotsaista kilpa-ajamista, mutta Burnout 3 vei sydämeni.

Heti alkuun pitää sanoa, että olen naimisissa Ridge Racer Unboundedin tuottajan Joonas Laakson kanssa, joten olen jäävi arvioimaan itse peliä ja jätän sen Suvin ja Sonjan tehtäväksi. Sen sijaan ajattelin kertoa, millaista on seurata vierestä, kun mies painaa pitkää päivää autopelin kimpussa. Ja uskokaa pois, ne olivat pitkiä päiviä.

Neljä vuotta sitten Joonas ilmoitti vaihtavansa työpaikkaa Bugbearille eli Bugille ja yksi syy, miksi olin ok mielestäni hieman epävarman alanvaihdoksen kanssa, oli että kuulemma sen jälkeen mieheni ulkomaanmatkat (siihen asti neljä kertaa vuodessa) vähenisivät huomattavasti. No, eihän se sitten ihan niin mennytkään.

Tuottajan tehtäviin kuuluu varmistaa, että pelin tekijöillä on kaikki, mitä he tarvitsevat pelin tekemiseen. Jos tulee ongelma koneen kanssa, tuottaja hoitaa uuden koneen. Jos koodaaja törmää ongelmaan, jota ei yksin osaa ratkaista, tuottaja etsii työtiimistä tarvittavat henkilöt sen ratkaisemiseen. Sen seurauksena, jos työpäivän lopuksi pelin työversio eli “buildi” hajoaa, Joonas on se, joka varmistaa, että buildi saadaan taas toimintaan ennen kotiinlähtöä ja seuraavaa työpäivää tai muuten kaikki firman työntekijät seisovat tumput suorina odottamassa buildin korjaamista.

Cthulhu ja Nyarlathotep näyttävät mallia tuotajan työstä. Rankkaa tämä pelien pelaaminen.

Lisäksi tuottajan tehtävänä on pelata tietokonepelejä ja arvioida, mikä kyseisistä peleistä tekee hyviä, mitkä asiat voisivat olla paremmin ja tarjota omaa arviotaan pelin hauskuudesta pelitiimille. Koska Joonas on niin fiksu ja filmaattinen, hänen tehtäväkseen tuli myös pelin promoaminen ja Bugin edustaminen maailmalla, joten ulkomaanpäiviäkin kertyi useampia kuukaudessa.

Kuten arvata saattaa, en ollut innoissani ylityötuntien ja lukuisten ulkomaanmatkojen vuoksi työlesken elämää viettäessäni, mutta toisaalta on mahtavaa nähdä mies tekemässä jotain, mistä hän selvästi pitää ja tuntee ylpeyttä. Ja varsinkin tämän vuoden armottoman työtahdin jälkeen aina julkaisuun saakka, on ollut aivan mahtavaa nähdä peli valmiina ja kauppojen hyllyillä. Lisäksi toimittuani mieheni kotipsykiatrina vaikeiden työpäivien jälkeen ja auttaessani häntä saamaan työmatkaa edeltävänä iltana demoja kasaan toimittajia varten (mm. Edge #237:ssä kuvattu ja kehuttu demorata advance editorista oli minun ideani) tuntuu kuin kyseessä olisi myös minun oma lapseni, vaikken mitään konkreettista sen eteen tehnytkään.

Pelintekoa vierestä seuranneena tulin myös oppineeksi uusia yllättäviä asioita pelinteosta. Mielenkiintoisinta oli se, että kaikki konsolivalmistajat testaavat itse pelit ennen kuin ne saavat julkaisuluvan. Testiajat varataan etukäteen, ja jos ajan missaa tai testin aikana esiintulleita virheitä ei pysty testiaikana korjata, voi seuraava aika löytyä vasta viikkojen tai kuukausien päästä. Siten pelin julkaisukin myöhästyy, vaikka se olisi valmis heti seuraavana päivänä testin jälkeen. Tämä selittää, miksi niin moni peli myöhästyy juuri ennen julkaisua useammalla kuukaudella.

Omituinen on myös sitkeä harhaluulo myös pelialalla työskentelevien keskuudessa, että peliarvostelijoille maksetaan arvosanoista. Yllättävän hyviltä tuntuvia arvosanoja selitetään sillä, että “kerrankin julkaisija maksoi tarpeeksi”. Tuntuu jotenkin omituiselta, että pelin tekijöillä on niin huono luotto omaan peliinsä, että he eivät tunnu haluavan uskoa, että se voisi ihan oikeasti vaan olla hyvä. Ja jos joku nyt vielä epäröi, niin ei, peliarvosteluista ei makseta. Toki on muutamia yksittäistapauksia, joissa pelifirma on loukkaantunut lippulaivapelinsä huonoista arvioista niin paljon, että on vetänyt mainokset pois, mutta ne ovat todellakin yksittäistapauksia ja siksi tulevat julkisuuteen.

Kun peli vihdoin tuli kauppoihin ja meille kotiin saatiin myös omat kappaleet pelistä, en meinannut aluksi uskaltaa pelata peliä lainkaan. Vaikka olin kokeillut peliä muutaman kerran, kun se vielä oli kesken (Joonas toi pelin muutaman kerran kotiin harjoitellakseen sillä ajamista voidakseen parhaiten demota toimittajille pelin eri ominaisuuksia), ja tiesin, että kyseessä oli hyvä peli, aloin pelätä, että mitä jos en pidäkään pelistä. Mitä jos pelistä onkin tehty niin vaikea, että autot lähtevät käpälästä ja menetän hermoni peliin (olen huono häviäjä) ja pahoitan siten Joonaksen mielen? Vasta kun Sonja ja Suvi tulivat meille pelaamaan peliä uskaltauduin rattiin – onneksi, kivaahan se oli.

Kuten sanoin, olen jäävi arviossani, mutta näin enemmän autopelejä pelanneena pakko sanoa pari juttua pelistä. Ridge Racer Unbounded muistuttaa minusta Burnout 3:sta autojen ja paikkojen tuhoamisessa, mutta Bugin Flatout-sarjaa mukaillen sen painopiste on enemmän kilpa-ajossa (jos keskittyy vain tuhoamiseen, kisaa ei voita) ja pelin vaikeustaso on Burnoutia korkeampi. Kuitenkin autopelejä pelanneena pääsin suht nopeasti kärrylle ohjauksesta ja driftaamisesta, jonka opetteluun meni silti pari peliä. Erityisesti on pakko kehua kameran kulmaa, joka on tarpeeksi ylhäällä ja mahdollistaa reitin ja ympäristön havainnoimisen hyvin etukäteen – se oli laskettu liian alas Burnout Revengessä ja pilasi koko pelin. Ja vaikka pelin vaikeustaso on haastava, niin oman kehittymisensä huomaa silti koko ajan, ja onneksi peli avaa uusia autoja ja kenttiä koko ajan vaikkei kisoja läpi pääsisikään saati voittaisi. Hyvä peli, saa olla ylpeä! 😀

Suvi

Suvi Valsta
Pelikokemus: “Huonot” mainstream PC-strategiat, kuten Heroes of Might and Magic, ja ehkä liiaksikin Final Fantasyjä aina kavereiden luona. Ikinä en ole omaa PS:ää saati muuta pelikonetta omistanut. Lisäksi on tullut viime aikoina seurassa pelattua SingStaria ja RockBandiä.
Autopelit: Muistan katselleeni ala-asteikäisenä vierestä, kun serkkuni pelasi Grand Theft Autoa.

Suhtauduin aluksi hieman skeptisesti ajatukseen itsestäni antamassa arviota autopelistä, sillä en edes ollut varma, saisinko yhtään rataa kunnolla läpi niin, että sitä voisi kutsua pelaamiseksi. Ridge Racer Unbounded kuitenkin osoitti pelkoni turhiksi. Vaikka olin alussa aika hukassa, peli opetti nopeasti kaikki tarvittavat perusniksit, eikä siihen kerinnyt turhautua. Tietysti ennen kuin ratojen layoutin oppi kunnolla, tuli harrastettua jos jonkinmoista seiniin törmäilyä (“Ai tästä sillasta pitikin ajaa ohi eikä läpi!”). Pelin grafiikka oli varsin kaunista ja pelielämykseni parani vielä huomattavasti, kun siirryn testihetken puolivälissä tavallisesta putkitöllöstä HD-laajakuvatelevisioon.

Ehkä kaikkein parasta kaikenlaisessa ajokokemuksen puutteesta aiheutuvasta törmäilyssä ja mokailussa oli, että se oli ehkä hauskempaa kuin pelkkä täysin puhdas pelisuoritus. Unboundedissahan on normaalin aja-rata-läpi-nopeiten-ja-tuhoa-kaupunki-ja-muut-autot-peliratojen lisäksi esimerkiksi nk. temppuratoja, joissa saa ajaa erilaisten hyppyreiden ja kourujen läpi. Tarkoitus tälläkin radalla on päätyä mahdollisemman nopeasti maaliin, mutta välillä tuntui, että päästäkseen radan läpi vähimmäispisteillä täytyi vakavoitua pelaamaan peliä kunnolla – yltiöpäinen kiihdyttäminen hyppyreissä ja kouruissa ja siitä seuraava ilmalento lähimmän kerrostalon katolta puiston puihin oli välillä vähän liian hauskaa. Muutaman ilmassa vietetyn pelikierroksen jälkeen peli kuitenkin palkitsi minut asiaan sopivalla achievementillä, joten ei mennyt sekään lentely täysin hukkaan statseja ajatellen.

Kaiken kaikkiaan Ridge Racer Unbounded oli heti alusta viihdyttävä ja mukaansatempaava peli, josta pystyi helposti innostumaan täysin ilman mitään autopeleihin liittyvää kokemusta. Uskon, että siitä löytyy vaikeustasoa ja pelattavaa myös kokeneillemmikin pelaajille. Suurinta osaa pelin alkuosan radoista en saanut ihan heittämällä läpi edes muutaman tunnin tankkaamisen jälkeen, mutta siihen on todennäköisesti syynä vain aikaisemman pelikokemukseni puute. Pisteet: Neljä ja puoli kolaroitua autoa viidestä!

Suosituspelisoundtrack, jos pelin omat musiikit alkavat pitkästyttää:
Bigbang – Fantastic Baby http://youtu.be/AAbokV76tkU

Sonja.

Sonja Virta
Pelikokemus: Lähinnä olen pelannut kakarana erinäisiä 90-lukulaisia PC-pelejä – ja seurannut vierestä tuntikausia kun velipoika pelasi mm. Prince of Persiaa. En ole ikinä tainnut itse päästä pelaamaan kyseistä peliä. Epäreilua.
Nykyään pelaan enemmän lautapelejä (ja korttia!) kuin tietokonepelejä – miniläppärillä kun ei tehotkaan riittäisi. Luppoaika menee muutenkin liikaa Facebookissa ja Youtubessa ja blogeissa ja nettiartikkeleissa ja ja ja. Onneksi en siis kaiken muun pahan lisäksi pelaa, paitsi Mian ja Joonaksen siivellä ajoittain. Eniten himottaa SingStar ja RockBand.
Autopelit: Olen 10 ikävuoden molemmin puolin vääntänyt v. 1990 julkaistua Stunts-autopeliä melko lailla puhki. Nykypeleihin verrattuna peli ei tainnut olla kovin kummoinen 😀 Wacky Wheels eläinkuskeineen taas oli melko nopeasti liian helppo – eikä vauhtia ollut tarpeeksi!

En ole siis pahemmin koskenut autopeleihin runsaaseen kymmeneen vuoteen, ja olen muutenkin tottuneempi hakkaamaan näppäimistöä kuin pelikonsolin ohjainta. Liian vaikea peli lentäisi siis melko nopeasti seinään. Onneksi Ridge Racer Unbounded oli haasteellisuudestaan huolimatta aloittelijaystävällinen muutamalla eri tavalla. Törmäysalttiin pelaajan mielestä on todella plussaa, että vaikka auton romuttaa, ei joudu aloittamaan alusta, vaan pääsee jatkamaan peliä samasta kohdasta. Muutaman tunnin pelaamisen aikana romutinkin autoni vain runsaat 100 kertaa: sadannen kohdalla peli onnitteli ja lahjoitti minulle tittelin “mekaanikon kauhu”.

Oman kehittymisen kuitenkin huomasi selvästi, kun melko pian en enää joka kaarteessa päätynytkään nokka edellä seinään ja sain muutenkin paremmin kiinni auton hallinnasta. Palkintopallille ei kuitenkaan omilla ajotaidoillani ollut vielä asiaa, joten haastetta löytyisi vielä moneksi monituiseksi ajokerraksi. Onneksi uusia ratoja sai auki myös muilla tavoilla kuin sijoittumalla radalla tarpeeksi hyvin, sillä muuten olisin jäänyt vääntämään ensimmäistä rataa koko illaksi…

Itse tykkään peleistä, joissa voi vähän rällätä, ja tässä tapauksessa ajamisen lisäksi pisteitä sai törmäilystä ja kaupungin laittamisesta remonttiin. Yleensä kyllä yrittäessäni tuupata toisen auton pois radalta löysinkin itseni törmäämästä seinään. Fail. Mutta ei liene ihme, että pelijoukkomme tykkäsi ensimmäisestä eteentulleesta stunt-radasta ja kokeili kukin vuorollaan, mitä kaikkea (tyhmää) radalla saattoi tehdä!

All in all: pelistä jäi näkemättä vielä valtaosa, ja vaikka en peliä mitenkään hyvin handlannut, niin sormet jäivät kuitenkin syyhyämään pelaamiseen ja suorituksen parantamiseen. Ja autojen hajottamiseen, förstås. Mwhahahaa!

Näinhän siinä sitten kävi. Karhunörttitytöt vauhdissa! 😀

*** Kuvat: Joonas Laakso.