Marianne Udd

Lisa/Riesz via Like a Light Bulb (http://www.flickr.com/photos/likealightbulb/)

Noin neljä ja puoli vuotta sitten, pakkasin tavarani matkalaukkuun ja sanoin hei hei Suomelle. Hyppäsin (okei, nousin) lentokoneeseen ja suuntasin kohti Göteborgia ja uusia seikkailuja. Tästä tulisi mahtavaa, ajattelin itsekseni. Uusi alku ja uusia tuttavuuksia. Ainoa asia, jota minua pelotti oli se, millaisen vastaanoton saisin. Tai pelotti on ehkä vähän väärä sanavalinta, mutta se mietitytti kuitenkin aavistuksen.

Ai, miksi? No siksi koska rakkaimmat harrastukseni ovat ristipistot, konsolipelit, kutominen, piirtäminen, elokuvat ja sarjat. Vietin paljon aikaa (okei, suurimman osan ajastani) internetin eri yhteisössä ja chateissa. Eli toisin sanoen, nörtti mikä nörtti. Internet antoi minulle mahdollisuuden olla oma itseni Suomessa ollessa. Tosin todellisuudessa en yleensä hirveästi mainostanut harrastuksiani. Jonkun kysyessä, mitä harrastan vaihdoin käsityöt ”luoviksi projekteiksi” ja pelit ”jos jaksan pelaan välillä vähän vitsinä.” Ihan vaan ystävieni ja tuttavien reaktion takia.

Kerran olin ystäväni kanssa Stockmannin lehtiosastolla. Ystäväni selali valkokuvaukseen liittyviä lehtiä, sillä väliin kun minä menin katsomaan oliko uusia ristipisto-lehtiä tullut. Hiplailin muovikääreissä olevia lehtiä ja mielessäni kuola valui. Kuitenkin päiväunelmani murskautui sekunnissa, kun ystäväni tuli seisomaan taakseni ja repesi nauruun.

”Haha, miksi ihmeessä katselet noita mummo-lehtiä?” hän sai sanottua naurukohtauksen välissä. Vaikka hermoni kiristyi sekunnissa, häpesin silmät päästäni. Ystäväni mielestä olen mummo! ”No, heh, välillä teen ristipistoja. Tiedän vähän mummoiluahan se on. En kyllä hirveän usein niitä tee. Joskus vaan.” yritin selittää kasvot punaisen ystävälleni. Tekosyitä. Vaihda jo aihetta.”Ai siis ihan oikeasti vai? No, siis voihan se olla ihan kivojakin juttuja. Mutta vähän mummoilua se kyllä on..”
ystäväni puolestaan yritti pelastaa oman ahterinsa.

Varsinkin tämän tapahtuman jälkeen, harrastuksiini ei julkisesti enää kuulunut ristipistot, kutominen ja pelaaminen vaan trendikkäät liikunta, elokuvat ja kahviloissa hengailu. Egoni ei kestänyt olla naurunkohteena.

Tapasin pari kertaa muutaman henkilön internetin kautta. Nyt puhutaan siis 2000-luvun alusta, jolloin chatit ja yhteisöt kukoistivat. Aikaa ennen varsinaista sosiaalista mediaa, tai sanotaanko web 2.0. Kaikki ystäväni varoittivat minua, että kaikki oudot friikit hengailevat netissä. ”Älä vaan tapaa heitä! Sulle tulee käymään huonosti! Pidä minuun yhteyttä. Miksi et tapaa ihmisiä vaikkapa baarissa mielummin (koska kaikkihan ovat normaaleja baarissa?)” ja niin edelleen. Paras kommentti oli toki ”Mutta sinähän olet sievä tyttö – miksi netissä hengailet? Onko sinussa jotain vikaa?” Joten en enää tavannut nettituttuja vaan ”tuttuja”, jos joku kysyi.

Ristipisto via Sailor Coruscant (http://www.flickr.com/photos/sailor_coruscant/)

Tunsin eläväni kaksoiselämää. Loppujen lopuksi, ainoastaan pari ystävää ja perheeni tiesi todellisen minäni ja harrastukseni. Muille esitin olevani jotain muuta. Siskonikin tosiaan vitsillisesti vinoili minulle elokuvavalinnoistani (”Tämä on just sellainen ”Marianne-elokuva”, eli dorka.”) ja pelaamisestani, sekä interwebsin yhteisöstä. Mutta siskon läpät kestin, sillä vinoilin takaisin hänen meikkifiksaatiostaan.

Siksi uusi alku Ruotsissa herätti pientä paniikkia. Voinko olla oma itseni vai pitääkö taas vaihteeksi istua omassa huoneessa ja tehdä ristipistoja ”Marianne-elokuvia” katsellessa? Perille päästyäni laitoin tavarani huoneeseeni ja menin tapaamaan uusia kämppäkavereitani. He olivat todella innoissaan uudesta, suomalaisesta tuttavuudestaan. Heti ensimmäisenä iltana istahdimme yleisiin tiloihin ja he tekivät minulle perinteistä ruotsalaista ruokaa. Ja sitten se tuli, se kysymys. ”No, mitä muuta teet, paitsi aloitat historian opinnot?” Mitä sanoisin? Treenaan ja olen awesome? Vai kertoisinko nörtti-harrastuksistani. Päätin olla rohkea ja oma itseni.

Nolosti vastasin ”Vähän sitä sun tätä, käsitöitä ja katson paljon elokuvia, välillä vähän pelaan mutta vitsinä..” ”Ai sinäkin teet käsitöitä?! Ihanaa, mitä käsitöitä? Minä kudon ainakin! Mitä pelaat? Hei sinun on pakko pelata Simsiä minun kanssani!” tytöt vastasivat kuorossa. Hämmästyin todenteolla. Olo oli kun olisin saannut turpiini, paitsi hyvällä tavalla (jos nyt turpiinsa voi saada hyvällä tavalla). Ihanaa!

Sen jälkeen järjestimme usein käsityö ja askartelu-iltoja, sarjoja ja elokuvia katsellessa. Ompelimme. Voisipa melkein sanoa, että meillä oli ihan oma nörtti-kerho siinä solukämpässä. Ja tämä ei muuten ole mikään poikkeus täällä Ruotsissa. Aina uusia ihmisiä tavatessa saa tietää, että he joko itse tekevät jotain käsitöitä tai luovaa, tai pelaavat jotain pelejä. Tai jos he eivät harrasta mitään nörttimäistä – he haluavat tehdä sitä, mutta eivät osaa.

Tietenkään kaikki eivät ole nörttejä sanan jokaisessa tarkoituksessa. Ei todellakaan. Monet tyttökaverit eivät kuitenkaan harrastaneet varsinkaan pelaamista (paitsi nuo edelliset kämppikseni). Ja onhan niitä, jotka eivät harrasta mitään käsitöitä tai pelaamista, mutta koskaan en ole kuullut mitään vinoilua harrastuksistani. En naisilta, en miehiltä, en keneltäkään. Onhan toki Ruotsissa huonotkin puolensa, varsinkin Örebrossa jossa asun tällä hetkellä (täällä ei ole suurta valikoimaa ns. nörtti-putiikkeja). Mutta sepäs onkin sitten ihan toinen tarina.

Tosin en sitten tiedä, onko asenteet Suomessa muuttuneet sinä aikana kun olen asunut Ruotsissa. On tosiaan aika hupaisaa, miten kaksi naapurimaata, jotka ovat aika samanlaisia, kuitenkin ovat aika erilaisia.

Och nästan samma på svenska:

Det är lustigt hur två grannländer kan vara så lika, men ändå så olika. När jag bodde i Finland fick jag för det mesta skämmas för mina hobbysar. Jag kommer ihåg att en kompis en gång nästan dog i skratt när hon fick veta att jag gör korsstygn och kallade mig för mormor. Mina vänner tyckte jag var konstig som hängde på diverse communities på internet – hör och hämpa – jag träffade även dessa personer i verkligheten.

Jag var ganska nervös över flytten till Sverige. Skulle det vara samma sak där? Måste jag igen sitta inne på mitt rum och i smyg göra handarbeten, så att inte hela Sverige skulle skratta åt mig?

Till min förvåning dock, fick jag snabbt veta att alla mina rumskompisar höll på med liknande saker som jag. Den ena stickade, den andra broderade och de ville att jag skulle spela datorspel med dem. Herregud! Vart hade jag hamnat egentligen? Vi till och med ordnade handarbetskvällar, drack te och kollade på serier eller gjorde pärlplattor. Jag fick verkligen vara mig själv!

Och efter den dagen har jag inte fått höra något negativt om mina intressen. Inte från mina tjejkompisar och inte från killar. Det känns som man blir bättre accepterad precis som den man är här i Sverige. Jag har dock inte en aning om hur attityden till sådana här intressen har ändrats i Finland under den tid jag varit i Sverige, det kan ju ha blivit bättre! Och sannerligen är inte Sverige helt perfekt heller. Men det känns skönt, att jag inte behöver skämmas över mina hobbysar längre.