Nörttitytöt

Elokuvien katsominen on näitä juttuja, joissa jokainen voi sanoa olevansa jonkun tason harrastaja. Elokuvissa käynti on suurelle osalle ihmisiä samanlainen virkistyskeino kuin vaikka konserteissa käyminen, mutta varsinainen geek-tason mestaruus liittyy musiikin kuuntelun tavoin tietynlaiseen pakkomielteisyyteen. Itse puhun mielelläni hörhöilystä, koska sana paitsi sulautuu Suomen kieleen paremmin kuin irtonainen geek, se myös viestii tiettyä positiivisuutta. Hörhöt eivät liene yhtä pelottavia kuin vaikka elokuvahulluiksi huudeltavat tyypit.

Hörhöyteen vihkiytyminen lienee kaikille joilla on pakkomielteisiä harrastuksia: kiinnostuksen jälkeen huomaa vain etsivänsä lisää ja lisää tietoa, kaivautuvansa syvemmälle uusiin kaninkoloihin. Vaikka lausahdus onkin tuskallisen ylikäytetty, uusien juttujen etsiminen nykyisin internetin aikakaudella on sanoinkuvaamattoman helppoa verrattuna kaukolainattuihin Verikekkereihin tai parhaat gore-kuvituksensa menettäneeseen lähikirjaston Mustaan peiliin. Tosin nykyisin on mittaamattomasta tietovirrasta osattava etsiä: kukaan ei valmiiksi kuratoi tietoa avohyllyihin nenän eteen ellet tiedä mistä etsiä. Omassa teini-iässäni kirjastosta sai lainattua videokasetteja, mutta pikkukirjaston kokoelmat eivät todellakaan sisältäneet edes (kauhu)elokuvien klassikkoja. Lapsena tavasin Roger Moorea ja James Bondia Roope-setä -lehden takakanteen ja ihastelin siskoni nauhoittamia toimintaleffoja Betamaxeilta, ennen kuin näin ensimmäisen elokuvan elokuvateatterissa seitsemän ikäisenä (elokuva oli muuten Pieni Merenneito). Viimeistään sen jälkeen oma tieni täyteen hörhöyteen oli täysin selvä. Kauhun ja piengenret löysin vasta teini-ikäisenä ja myöhemmin, lukiossa olisin saattanut päästä kiertävien kopiokasettien maailmaan jos olisin tuntenut oikeat tyypit. Nykyisin nuo oikeat tyypit löytyisivät varmaan parilla klikkauksella, mutta aikoinaan lyöttäytyminen puolituttujen poikien seuraan olisi ollut melkoinen mahdottomuus ujolle tytölle. Kun lopulta kuulin jonkun omistamasta Bad Tasten ties monennenko sukupolven kopiokasetista, oli se jo ehtinyt kadota lainaringistä.

Elokuviin myös täysin hullaantuneita ihmisiä on tietenkin olemassa, siitä nautittavimpana todistusaineistona on Cinemania-dokumentti vuodelta 2002. Suosittelen sen katsomista etenkin leffaillassa: dokumentin päähahmot ovat täysin omissa nitraattiriittoisissa kuplissaan eläviä putkittajia. Heidän elämänsä on New Yorkin elokuvaohjelmistojen sovittamista päivittäiseen kalenteriin, ilman päivätyön rasitetta. Dokumentin ainoa naishahmo, herttaiselta mummolta vaikuttava Roberta on elokuvakrääsää aggressiivisuuteen asti keräävä himohamsteri. Hän on kuitenkin täysin yksi muiden joukossa, muut hahmot ovat samaa tasoa tai ylikin meneviä irti elämästä -karikatyyreja. Naisharrastajien vähyys elokuvapiireissä on vieläkin pienoinen mysteeri: esimerkiksi Night Visions -elokuvafestivaaleilla naiskatsojien määrä on selvästi noussut niin että väliajoilla vessassa käyminen ei ole naisten puolella enää niin jonotonta kuin vielä muutamia vuosia sitten. Ehkä kyse on initiaatiosta, poikien on helpompi jakaa toisilleen tietoa etenkin goresta ja splatterista muiden räävien juttujen ohessa, kun taas tyttöjen oletetaan välttelevän moisia juttuja – vaikka Noidan käsikirja on täysin tietyn sukupolven yhteinen traumatisoija sukupuoleen katsomatta.

Hörhöilyn ja “normaalin” katselemisen välillä on silti kuilu, jonka ylittänyt moppaa muut kiinnostuksen kohteet menemään elokuvilla. Katselemisen sivussa hörhöyttään voi syventää hakemalla tietoa elokuvajulisteista, -musiikista, -tallenteista, -historiasta, eri genreistä tai vaikka oheistuotteista. Välillä pelkkien genrejen sisälläkin on tarkkoja lahkoja: itse olin typertynyt saadessani brittiläiseltä kirjekaveriltani lahjaksi Star Trek -lehden, vaikka hän tiesikin minun olevan kiinnostunut vain Star Warsista. Lisäksi nykyisen retroaallon muututtua jo valtavirran viihteeksi (etenkin scifissä muutos on ollut huomattava) kovan linjan harrastajat kaivavat poteroaan syvemmälle, pienempien niche-kiinnostusten pariin. Vaihtoehtoisista Drive-elokuvan julisteista ja kansista päätellen videoinnostus saattaa olla seuraava laajempien piirien nouseva juttu, tähän mennessä videoharrastajat ovat olleet todella marginaalista joukkoa. Videoinnostus iski minullekin suurimmaksi osaksi nostalgian siivittämänä, kotoa löytyneet vanhat vuokrakasetit ovat kellarinhajuinen tuulahdus täysin erilaisesta Suomesta, videolain ja räävittömien julkaisijoiden aikakaudelta. Osa vanhemmista harrastajista selvästi ostaa takaisin palasia menneestä lapsuudestaan, kasetteja joiden lainaamiseen he eivät saaneet vanhemmiltaan lupaa.

Elokuviin liittyvästä tekniikasta kiinnostuminen on yksi hörhöyden alalajeja, elokuvien esittämisen tekniikasta niiden levittämiseen. Kotiteatterien esiinmarssi 1990-luvun alussa lisäsi yleisen hifistelyn yhtälöön. Blu-ray -levyjä edeltävä hifistelyformaatti oli Laserdisc, joka kalliina esitysmuotona jäi USA:n ja Japanin ulkopuolella melko pienen harrastajakunnan keräilyformaatiksi. Paitsi elokuvien katsomisesta, myös niiden keräilystä voisi tehdä The Six Stages of Movie Geek Evolution -tyylisen kuvauksen. Elokuvien katsominen on silti hörhöilyn ydin, joskin katsomisformaatti on alkanut menettää merkitystään. Perinteisimmät harrastajat vannovat selluloidin ja nitraatin välkkyvän viehätysvoiman nimeen, mutta elokuvateattereidenkin muuttuessa digitaalisten formaattien esittäjiksi ero elokuvateatterin ja kotiteatterin välillä on hapertunut.

Elokuva on edelleen sosiaalinen media katselutapojen muutoksista huolimatta, joten harrastajakunnan sukkuloidessa yhä enemmän digitaalisessa keskusteluympäristössä ehkä rajoitteet harrastajien välillä madaltuvat entisestään. Netissä on tietty edelleen suoranaista misogyniaa liikkeellä aivan kuten elokuvissa itsessäänkin voi olla, mutta hörhöilyn esteenä ei ole enää entisiä fyysisiä rajoituksia. Toivoisinkin, että naiset uskaltautuisivat entistä enemmän seuraamaan omia kiinnostuksen kohteitaan välittämättä toisten mielipiteistä tai oletetuista normeista, kuin myös tarttumaan ennakkoluulottomasti vähemmän tuttuihin elokuvahistorian lankoihin. Perehtymisen genre-elokuviin ei tarvitse tarkoittaa jämähtämistä pelkästään niihin, kuten eräs arvostettu elokuva-arvostelija minut tyypitteli sen jälkeen kun satuin olemaan haastateltavana 1950-luvun roskaelokuvista. Jotkin genre-elokuvien aihepiirit kuten zombit, vampyyrit tai scifi ovat jo arkipäiväistyneet täysin valtavirran tuotteiksi tai ainakin harrastajien peruskauraksi giallojen tapaan, mutta loputon monipuolisuus ja kahlattavien elokuvien tuhoton määrä ovat tämän hörhöilyn ehtymätön reaktori.

Elokuva-aiheisia kirjoituksiani on löydettävissä säännöllisen epäsäännöllisesti Elokuvaroskaa-blogin lisäksi myös Elitisti-verkkolehdestä.