Lautapeliarvostelu ja vinkkejä oman seurapelin suunnitteluun

Dixit-lautapelin osat

Pääsin joulunpyhinä pelailemaan ensikertaa muun muassa arvostetun Spiel des Jahres eli Vuoden peli -palkinnon vuonna 2010 voittanutta Dixit-lautapeliä. Pelin idea on yksinkertaisuudessaan niin näppärä, että aloin välittömästi tuumia nörttityttömäisellä innolla, miten samalla idealla voisi toteuttaa oman seurapelin. Seuraavaksi saattekin lukea ensin alkuperäisen Dixit-pelin arvostelun, ja lopuksi vielä ideoitani “köyhän nörttitytön” -seurapelin kehittelyyn. Jos inspiroidut pelisuunnittelusta, kerro ihmeessä kommenttiosiossa omista ideoistasi!

Dixit houkuttelee tarinoimaan

3-6 hengen pelattavan Dixitin perusidea on hyvin yksinkertainen: Kullekin pelaajalle jaetaan kuusi kuvakorttia, ja yksi pelaajista valitaan “tarinankertojaksi”. Tarinankertoja valitsee omista korteistaan yhden ja kertoo sitä kuvailevan “tarinan” paljastamatta korttinsa kuvaa. Tämän jälkeen muut pelaajat yrittävät valita omista korteistaan kuvan, joka vastaa mahdollisimman hyvin juuri kerrottua tarinaa. Kaikki pelaajat asettavat korttinsa pöydälle kuvapuoli alas päin, ja kortit sekoitetaan.

Yksi “kädellinen” Dixit-kortteja.

Sekoittamisen jälkeen korttikuvat käännetään näkyviin, jonka jälkeen kaikki paitsi tarinankertoja yrittävät arvata, mistä kortista tarinankertoja alunperin tarinansa keksi. Arvaaminen suoritetaan pelissä mukana tulevilla “äänestysmerkeillä”, jotka asetetaan sen kortin viereen tai päälle, jota kyseinen pelaaja arvelee tarinankertojan kortiksi.

Pistelaskulauta on sijoitettu kiinteästi Dixit-pelilaatikkoon.

Pisteytys

Jos kaikki arvaavat oikein tai kukaan ei arvaa oikein, tarinankertoja ei saa pisteitä. Kaikki muut pelaajat sen sijaan saavat kaksi pistettä. Jos taas edes yksi tai useampi pelaaja on arvannut tarinakertojan korttia, saavat sekä tarinankertoja että kaikki oikein arvanneet kolme pistettä. Lisäksi kaikille, joiden pöytään asettamaa korttia on arvattu annetaan yksi lisäpiste.

Pistelaskuun käytetään pelipakkauksen rakenteisiin ovelasti sijoitettua pistelaskulautaa ja pupunmallisia pelihahmoja. (Peliä voi tosin pelata vallan hyvin myös ilman pistelaskulautaa, jos pisteet merkittään ylös muuten. Dixit 2 -jatko-osapelissä ei pelilautaa tulekaan mukana, vaan lisäosa koostuu 84 uudesta kortista. Kortit soveltuvat joko itsenäiseksi peliksi tai niitä voi käyttää alkuperäisen pelin laajennuksena.)

Tarinan kertojan kannattaa siis pyrkiä kertomaan tarinansa toisaalta sen verran salaperäisesti, että ihan kaikki eivät automaattisesti arvaa sitä. (Kortin kuvaa ei siis kannata kuvailla ainakaan liian yksityiskohtaisesti). Toisaalta tarinan on oltava sen verran osuva, että ainakin yksi muista pelaajista arvaa sen. Tarinankertojalle saattaakin olla etua siitä, jos joku pelaajista tuntee hänet muita paremmin. (Pelatessamme Dixitiä joululomalla perheporukalla, perheenjäsenten keskinäisten suhteiden vaikutuksen peliin saattoi selkeästi huomata.)

Pelilautaa kiertävät söpöt puput.

Kun kierroksen pisteet on laskettu, pelaajille jaetaan uudet kortit, ja tarinakertomisvuoro siirtyy myötäpäivään seuraavalle pelaajalle. Pelin aikana jokainen pelaaja ehtiikin tarinoimaan monta kertaa. Peli päättyy pelikorttien loppuessa, jolloin voittaja on siihen mennessä eniten pisteitä kerännyt pelaaja. Tarvittaessa peli voidaan toki katkaista myös sovitusta pisterajasta (esim. kun joku ylittää 60 pistettä eli kiertää pelilaudan ympäri kahdesti), jos peli alkaa tuntua loputtomalta.

Loputtomat variaatiot

Mielenkiintoisen simppelistä Dixitistä tekevät erilaiset variaatiomahdollisuudet. Peliohjeissa neuvotaan, että kortista kerrottavan “tarinan” voi esittää myös pantomiimina tai vaikkapa musiikkiesityksenä. Halutessaan pelaajat voivat tietysti sopia, että tarinoita saa esittää vain pantomiimina, vain hyräilemällä jotakin sävelmää, vain yhdellä sanalla tai esimerkisi vain poimimalla sitaatteja ennalta sovituista kirjoista (joiden tietysti on tällöin hyvä olla käsillä). Vain pelaajien mielikuvitus on rajana erilaisten sääntöversioiden keksimiseen. Pelaamalla vuoroin erilaisia variaatioita peli uudistuukin periaatteessa loputtomiin.

Fantastisia Dixit-kortteja

Pelin viehättävin ominaisuus ovat satukirjamaisesti kuvitetut kortit, jotka jo itsessään ovat hyvä perustelu pelin hankkimiselle omaan hyllyyn. Kauniita kortteja tekee mieli katsella myös pelikertojen välissä. Monitulkintaisista korttikuvista tuntuu aukeavan yhä uutta symboliikkaa, ja olenkin miettinyt, että niitä voisi varmaan käyttää myös meditaatiovälineinä samaan tapaan kuin esimerkiksi Tarot-kortteja. Ihanat kortit myös kannustavat yhä uusiin peleihin – itse ainakin haluaisin päästä kertomaan tarinan ihan jokaisesta!

Seurapeli monenlaisille porukoille

Dixitin suositusiäksi on ilmoitettu +8, mutta sitä nuorempiakin muksuja voi varmasti ottaa peli mukaan, kunhan joku isompi hoitaa pisteenlaskun reilusti. Korttien satumainen kuvitus viehättää varmasti lapsia, mutta kuvien symboliikka on riittävän monitulkintaista myös aikuspelaajia kiehtoakseen. Tarvittaessa peliä voidaan pelata myös kielirajojen yli esimerkiksi pantomiimisovellutuksena (kunhan säännöt on ensin onnistuttu kääntämään kaikille pelaajille).

Hauskimmillaan pelin voisi kuvitella olevan tutulla porukalla, jossa kaikki uskaltavat heittäytyä tarinankertojan rooliin estoitta. Toisaalta peli voisi toimia hyvin myös tutustumisleikkinä, sillä sitä pelatessa oppii todennäköisesti jotain kanssapelaajiensa mielenkiinnonkohteista ja luonteesta. Valtavaa intiimiä avautumista tai mukavuusalueelta poistumista peli ei vaadi, mutta kaikkein ujoimmille tarinointi voi toki tuottaa sydämentykytyksiä.

Mikään varsinainen strategiapeli tämä ei myöskään ole, vaikka pientä taktikointia voikin yrittää harjoittaa kuvakortteja valitessaan ja sopivia tarinoita sorvaillessaan. Verenmakusuussa voittoa tavoitteleville tällaista leppoista seurapeliä ei oikein kuitenkaan voi suositella.

Yhteenvetona suosittelen peliä kaikille fantasiagiikeille, esteetikoille, keittiöpsykologeille ja kaikille, joilla edes joskus on tapana sepitellä mielessään pieniä tarinoita. Tämä peli voi innostaa niitäkin, jotka lautapeleistä eivät yleensä syty. Lautapelihirmuille Dixitiä taas voisi suositella peli-illan tunnelmaa keventäväksi ohjelmanumeroksi hektisempien stategiapelien väliin. Ei suositella tosikoille, mielikuvituksettomille tai kivuliaan ujoille ihmisille – paitsi terapiamuodoksi.

Arvosana: 4/5 nörttityttöä!

Tee-se-itse-seurapeli

Kasasta kuvapostikortteja saa pelikortit Dixitin tyyliseen peliin.

Dixitin ideaa varioimalla onnistuu myös oman seurapelin kehittäminen tarvittaessa vaatimattomistakin aineksista. Pistelaskuun ei tarvita kynää ja paperia ihmeellisempiä välineitä. Samat pistelaskusäännöt soveltuvat luonnollisesti kaikkien saman peli-idean erilaisten variaatioiden pelaamiseen.

Kuvakortit voi tehdä lähes mistä tahansa

Dixitiä voisi pelata vaikkapa tavallisilla kuvapostikorteilla. Korttipakan voi saada helpostikin kasaan, jos on tapana laittaa talteen ystäviltä saamansa postikortit tai keräillä kortteja muuten. Myös muita pelaajia voisi pyytää tuomaan mukanaan peli-iltaa varten omien postikorttikokoelmiensa aarteita.

Kortteja pitäisi saada yhteensä kasaan n. 84 (riippuen pelaajien määrästä). Postikorttien tekstipuolet voidaan pelin ajaksi peittää esimerkiksi sinitarralla kiinnitetyllä sanomalehti-, leivin- tai lahjapaperilla. Korttien on oltava jokseenkin saman kokoisia (jottei korttien muoto jää pelaajien mieleen ja helpota arvaamista), eikä niissä saisi olla liian samalaisia kuva-aiheita (esimerkiksi pelkillä joulukorteilla pelin pelaaminen voisi käydä turhauttavaksi).

Taiteellisesti lahjakas peliseurue voisi tietysti myös piirtää kortit itse tai askarrella ne esimerkiksi valitsemalla kuvia aikakauslehdistä ja liimaamalla ne saman kokoisille kartonkikorteille. Jälleen on varottava liian samanlaisia kuva-aiheita. Jotain yleistä teemaa tällä tavalla luodut kortit voisivat tietysti haluttaessa noudattaa. Mielenkiintoinen variaatio voisi olla vaikkapa korttipakka, jonka kaikki korttikuva-aiheet ovat osia abstrakteista taideteoksista. Pelikortteina voisi käyttää myös valokuvia – vaikkapa pelaajien omista kotialbumeista koottuja otoksia. Tässäpä uusi ja jännittävä tapa lomakuvien esitelyyn!

Valitsemalla itse omat korttikuvansa pelistä saa myös helposti omaa esteettistä makua vastaavan ja haluttaessa teemoiltaan alkuperäistä Dixit-peliä “aikuisemman”. Mikään ei estä etsimästä ja tulostamasta pelikorttien kuva-aiheita vaikkapa internetin pohjattomista valikoimista. Vaikkapa Flickriä selailemalla saisi varmasti nopeasti kasaan monipuolisen korttipakan. Kortit voisi joko photaroida sopivaan formaattiin ennen tulostusta, tai leikellä samankokoisiksi korteiksi jälkikäteen. Tekijänoikeuksistakaan ei tarvitse välittää, jos uniikki korttipakka tulee tiukasti yksityiseen käyttöön.

Edes kortteja ei välttämättä tarvita

Dixitin pistelaskusääntöjä noudattaen voisi luoda myös kuvakortittomia pelivariaatioita, kunhan pelaajilla olisi käytössään jonkinverran paperia ja kynä. Tällainen minimalistinen pelivariaatio sopisi pelattavaksi esimerkiksi automatkalla tai vaikkapa baarissa – missä tahansa, missä varsinaisia lautapelejä ei mahdu pelaamaan tai valmiita pelisettejä ei ole saatavilla.

Mitä piirtäisit tai kirjoittaisit omiin pelikortteihisi?

Yksi variaatio voisi olla, että kaikki pelaajat kirjoittavat pelin aluksi pienille paperinpaloille (esim. post-it-lapuille tai vain monistuspaperista revityille suunnilleen samankokoisille lapuille) henkilöiden nimiä. Henkilöt voivat olla joko kaikkien tuntemia julkkiksia tai koko peliporukalle tuttuja henkilöitä (sukulaisia, yhteisen kaveriporukan jäseniä, oman koulun/työpaikan ihmisiä jne.)

Kun nimiä on kasassa riittävästi, lappusia jaetaan jokaiselle pelaajalle kuusi kappaletta – aivan kuin kortteja Dixitissä. Tarvittaessa tällä tavalla luotuun peliin voidaan ottaa mukaan myös enemmän kuin kuusi pelaajaa – tällöin pelikorttilappuja kannattaa kuitenkin tehdä vielä vähän lisää tai pelin kesto lyhenee. Kaikkia kuutta pelilappua ei myöskään välttämättä tarvitse jakaa aina uusiksi, vaan pelaajille voidaan kierroksen päätteeksi jakaa ainoastaan yksi uusi lappu käytetyn tilalle. Tällöin pelikorttilappuja luonnollisesti tarvitaan yhteensä vähemmän.

“Kertoja” valitsee yhden omaan käteensä sattuneista henkilönnimistä ja kuvailee tätä jonkinlaisella “tarinalla” tai vaikkapa vain yhdellä adjektiivilla. Muut pelaajat valitsevat itselleen jaetuista nimistä henkilön, joka parhaiten vastaa juuri esitettyä kuvailua. Kukin pelaaja asettaa valitsemansa nimilapun pöydälle ylösalaisin, ja laput sekoitetaan. Tämän jälkeen laput käännetään ja pelaajat yrittävät (samoin kuin Dixitissä) arvata, kuka henkilöistä on se, jota “kertoja” alunperin kuvaili. Tämä peli voisi toimia hauskana tutustumisleikkinä isossakin porukassa, jos niminä “korteissa” käytettäisiin myös pelaajien omia nimiä. Miten niin minä muka olen “sininen”, tuo Ninahan se on sininen!

“Kuka tämän pelin keksi? Hän on nero!”

Vastaavia variaatioita voi keksiä loputtomiin, ja niitä voi soveltaa erilaisiin teemoihin. Nimien sijaan pelikortti-lappuihin voidaan kirjoittaa vaikkapa romaanien (tai itse keksittyjen tarinoiden) alkulauseita, jolloin tarinan kertojan tehtävä voisi olla esimerkiksi jatkaa aloitusta toisella lauseella, ja muidenpelaajien taas pitäisi valita omasta alkulausevalikoimastaan kyseiseen jatkolauseeseen parhaimmin sopiva aloitus… Tai pelikortti-lappuihin voitaisiin kirjoittaa erilaisten eläinlajien nimiä, jolloin tarinankertojan tehtävä olisi esittää kyseistä eläintä… Tai pelikortteihin voitaisiin kirjoittaa paikannimiä… Tai…

Dixit-pelin pisteenlaskusäännöt kannattaakin siis opetella, sillä niitä noudattaen voi nyhjäistä tyhjästä seurapelin lähes missä tahansa olosuhteissa – kunhan saatavilla on kynä ja paperia. Jos seurue ei ole erityisen kilpailuhenkinen, pistelaskun voi myös kokonaan unohtaa ja keskittyä hauskanpitoon. Organisoimalla tylsistyneen seureen itse keksimäsi seurapelin pyörteisiin annat itsestäsi helposti älykkään ja hauskan vaikutelman. Pian oletkin seurapiirisi tähti – se nörttityttö, joka keksi sen hauskan pelin ihan noin vain omasta päästään!

Dixit-pelin kuvat ovat promotionaalisia ja ne on kuvattu erilaisten peliarvosteluiden yhteydestä. Postikorttien kuva on promotionaalinen, vanha Life-lehden kuva pelaavista tytöistä on tekijänoikeusvapaa (vanhentunut), ja kuva kynästä ja paperista on julkaistu Flickr-kuvapalvelussa epäkaupallisen levittämisen sallivalla Creative Commons -lisenssillä. Kaikki kuvat ovat linkkejä alkuperäisiin lähteisiinsä ja poistuvat tämän jutun yhteydestä, jos ne poistetaan alkuperäiskontekstistaan.

Ps. Jos päädyt näiden vinkkien pohjalta valmistamaan omat kuvapelikorttisi, tai suunnittelemaan ja organisoimaan ennennäkemättömän seurapelin, kerrothan siitä joko tämän blogikirjoituksen kommenttiosiossa tai sähköpostitse osoitteeseen geekgirlfinlandia(at)gmail.com Julkaisisimme mielellämme kuvia ja kuvailuja parhaista omista peliversioistanne. Myös muut kertomukset itsetehdyistä seurapeleistä kiinnostavat!