Ennakkovaroitus: Käytän seuraavassa kirjoituksessa termejä ”budo” ja ”kamppailulaji” hyvin laveasti ja täysin omista näkökulmistani käsin. Eläkää sen kanssa, pilkunviilaajat.

Ihan ensimmäisenä ei välttämättä monelle tule nörttiydestä (nörtteydestä?) mieleen kamppailulajit, mutta pidän budonörttiyttä aivan legitiiminä nörttiyden lajina lähinnä kahdesta syystä:

1) Nörtiksi tai geekiksi on määritelty (muun muassa tämän blogin kirjoittajien sekä Geek Women Unite! -ryhmittymän toimesta) ’jostain asiasta tai harrastuksesta intohimoisesti kiinnostunut ihminen’.

2) Aloittaessani siitä tai tuosta kamppailulajista vaahtoamistani, minulle on usein huokaistu ’Vitsi sä oot nörtti’.

Case closed. Uskomattoman väsynyttä kliseetä käyttääkseni: kamppailulajit ovat minulle enemmän elämäntapa kuin harrastus. En osaa kuvitella elämää Maddiena ilman niitä. Treenitauot aiheuttavat sanoinkuvaamatonta ahdistusta, ja aamuhämärissä salille tallustelu saa aikaan lämpimän ja karvaisen tunteen. Minusta nyt vaan on kiva mitellä taitojani itseni ja muiden kanssa, koetella fysiikkani ja psyykeni rajoja ja saada jonkun kantapäästä ohimooni. (Jälkimmäistä yritetään toki välttää mahdollisuuksien mukaan).

Budo on tie, jolla ei koskaan valmistu tai tule täydelliseksi – siitä kielii jo lajien hengästyttävä monimuotoisuuskin. Se kiehtoo minua. Kuulun siihen koulukuntaan, joka ei jaksa taistella lajien paremmuusjärjestyksestä, vaan uskoo niiden kaikkien palvelevan jotain tarkoitusta (no, ehkä ei aivan kaikkien). Kamppailu itsen ja toisen kanssa vaatii myös aina ennen kaikkea nöyryyttä, joka jää monelta edistyneeltäkin budokalta usein unholaan, eikä se toki helposti aina itsellenikään muistu mieleen. Kehitettävää on siis aina.



Mutta millaista on olla nainen kamppailumaailmassa? 80-luvun suomalaislapsena olen onnekkaassa asemassa; kamppailun harrastaminen on täällä helppoa, siitä kiitos 70- ja 80-lukujen suomalaisille budo-pioneereille, joihin muun muassa oma taekwondo-opettajani kuuluu. Suomessa on tällä hetkellä hyvin pitkälti koko maan kattava eri lajien kirjoma kamppailulajiverkosto, ja vaikka toki kotoiselta pääkaupunkiseudultani löytyy kenties kattavin tarjonta eri lajeja, maakunnissa vaikuttavat seurat ovat monen lajin osalta harjoittelun selkäranka.

Suomen pitkät historialliset perinteet ainakin näennäisen tasa-arvon kanssa myös helpottavat naisten tuloa lajin kuin lajin pariin. Tuttavapiiriini kuuluu korkeasti edistyneitä naisjudokoita, -taekwondoineja, -haedong kumdoineja, -defendo-opettajia ja -savateureja, ja kahden päälajini WTF-taekwondon (korealainen potkupainotteinen kamppailu-urheilulaji) ja haedong kumdon (korealainen, dynaaminen miekkailulaji) parissa sukupuolijakauma omien seurojeni piirissä on melko tarkkaan 50/50.

Monen kamppailulajin luonteeseen kuuluu vastustajan voiman suuntaaminen toisaalle välttäen suoraa voimainmittelöä, tai jollain muulla tavalla vastustajan saattaminen sellaiseen tilaan, ettei hän pysty käyttämään voimiaan hyväkseen (vrt. lukot, sidonnat, hämäykset, väistöt). Harva tekniikka toimii pelkästään lihasmassaan perustuvan puhtaan voiman varassa, joten miesten ja naisten fyysiset erot eivät juuri korostu, vaikka tässä onkin lajikohtaisia eroja.

Kertaakaan en ole joutunut nostamaan kanssaharjoittelijaani suorille käsille – show-painia kun en ole (ikävä kyllä) vielä tullut kokeilleeksi. Ylenmääräinen lihasmassa olisi monissa ketteryyttä ja notkeutta vaativissa liikkeissä jopa enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Tämän sanottuani todettakoon, että tunnen myös fyysisesti lähinnä jääkaappia tai vastapainoisesti Joulupukkia muistuttavia budokoita, jotka ovat pienempiään sekä nopeampia, ketterämpiä että edellisen kyseessä ollessa itsestään selvästi vahvempia. Tämä kehitys, etenkin se joulupukkiutuminen, on kuitenkin usein tapahtunut vasta pitkän budouran jälkipuoliskolla. Poikkeuksia tietysti löytyy jokaiseen sääntöön. Kamppailu ei ole ruumiinkokorasistista, omalle kropalle pitää vain löytää se oikea laji tai oma tyyli. Kaikkein tärkeintä on tuntea oma fysiikkansa, missä muodossa se sitten ilmeneekin.

Pelkästään harrastuspukujen samanlaisuus jo tekee ihmisestä harjoitustilanteessa yleensä harjoittelijan mieluummin kuin sukupuolen, joka sopii minulle mainiosti. Itämaisperäisten lajien parissa on tapana viitata harjoittelijoihin lähinnä vyön värin eli edistyneisyysasteen perusteella. Vöitäkin myönnetään usean lajin parissa nykyään sikäli yksilöllisin perustein (vaikka tietyt osaamisalueet tulee tietysti olla vyökokeessa hallussa), että tietyn vyöarvon saavuttaminen mittaa myös henkilökohtaista edistymistä, eikä harjoittelijoita verrata toisiinsa.

Mitään valitettavaa ei siis ole, eikö niin? No ei ihan niinkään. Olen harjoittanut kamppailu-urani aikana melkoista lajisurffausta juuri niiden oikeiden lajien ja seurojen pariin päästäkseni, ja törmännyt monenmoiseen asenteeseen ja opettajaan. Sanottakoon tässä, että itse en usko minkään kamppailulajin olevan hengeltään sen enempää maskuliinista kuin feminiinistäkään tai sopivan paremmin naisille tai miehille.

Kamppailu on universaalia, ja vaikka sodankäyntiä ja taistelua onkin perinteisesti pidetty miehisenä lajina, en ole tutkimuksista huolimatta löytänyt mitään, mikä sitoisi kamppailuosaamista joko Y-kromosomiin tai miehiseen lisääntymisvarustukseen. Suurin osa kohtaamistani pitkän linjan budokoista ja kamppailuopettajista on kanssani samaa mieltä. Pinnan alla kuitenkin elää sitkeä ja faktoista piittaamaton asennevammavähemmistö, joka on onnistunut pilaamaan monen naisen treenin.

Ystäviltä kuultua, kun suoritin pienimuotoista kyselyä sukupuolisidonnaisiin asenteisiin törmäämisestä budon parissa:

”Ei ne varmaan mua sinne nekkailutreeneihin halua, kun mä olen tyttö.” (Tämä
naiselta, joka oli jälkikäteen huomannut terrorisoivansa omaa harjoitteluaan
omilla sukupuoliasenteillaan.)

”Sitten se opettaja otti mut aina esimerkiksi kuristusotteista vapautumisesta,
ja muisti aina sanoa, ad nauseam, että jopa tällainen pieni ja hauras
nainen pääsee tällaisen ison korston käsittelystä kun tekee näin. Mä painoin 87
kiloa ja nostin penkistä todennäköisesti enemmän kuin se opettaja. Ironiaa en
havainnut.”

”Treenasin pitkään ryhmässä, jossa olin ainoa nainen samantasoisten joukossa, ja
tasapareja ei tullut. Parit jaettiin lähes poikkeuksetta siten, että minä
jouduin treenaamaan joko yksin tai ohjaajan kanssa, joka ei koskaan ottanut
kunnolla kiinni, vaan näytti pelkäävän että ranteeni katkeaa, jos se nappaa
hihastani vähänkään kovempaa kiinni. Ryhmän miehet eivät oikeastaan koskaan edes katsoneet minua silmiin.”

Itse olen kuullut useaan otteeseen erään kamppailuopettajan viittaavan heikkoina, halveksuttavina ja lahjattomina pitämiinsä yksilöihin tyttöinä näiden sukupuolesta riippumatta, etenkin silloin kun kyseessä on mies. Pelkästään hyvää tarkoitusta, mutta piilevää seksismiä henkivä opettajan lausuma ”Ja sitten pojat otatte nätisti nää kuristukset N.N.:n kanssa” ilmaisee joissain yksilöissä kytevän asenteen siitä, että jos nyt eivät suoranaisesti huonompia ihmisiä ole, niin tytöt nyt vaan menevät helpommin rikki.

Itse en koe olevani millään tavalla hauras. Menen kamppailutilanteisiin harjoitusympäristössä mielelläni (kenenkään ei pitäisi mennä niihin mielellään tosielämässä) ja olen kestänyt iskuja, jotka ovat pudottaneet treenikavereitani. Olen joskus jopa typerän rämäpäinen tilanteessa, jossa tunnen säännöt – haedong kumdon PM-hopean arvoinen naamallatorjumistekniikkani (naamaosumasta kun ei saa pisteitä) on muodostunut lajin harrastajien parissa jo legendaksi.

Ruumiinrakenteeni puolesta muistutan ehkä enemmän ballerinaa kuin budokaa ulkopuolisen silmin, mutta toisaalta en ole omien lajieni parissa senkään kanssa ollenkaan yksin. Pelkästään kamppailulajien pariin hakeutuminen osoittaa yleensä sitä, että nainen ei pelkää paria mustelmaa. En edes ole minkään luokan poikkeusyksilö, vaan kaltaisiani naisia on paljon.

Toisaalta minulla ei ole mitään oikeutta arvioida muita harjoittelijoita omilla kriteereilläni. Jokaisella, niin naisella kuin miehelläkin, on oikeus osoittaa harjoituksissa, mihin asti fyysinen kontakti on turvallisen tuntuista ja milloin mennään epämukavuusalueelle – muun muassa sitä varten niitä tilanteita harjoitellaan, ettei tosipaikan tullen iskisi paniikki. Harjoitusparilla ja ohjaajalla on silloin suunnaton vastuu siitä, että epämukavuusalueilleen saa jokainen mennä turvallisesti ja rauhassa. Sillä tavalla tapahtuu kehitystä. Ylenmääräistä ahdistusta tai traumatisoitumista ei saa aiheuttaa kenellekään missään tilanteessa.

Loppukaneetiksi sanottakoon, että kamppailu voi Suomessa hyvin ja se on äärimmäisen tasa-arvoinen ja suurelle osalle kansasta soveltuva laji. Edellä mainittujen kaltaiset asennevammaesimerkit ovat onneksi harvinaisuuksia. Itse mieluummin rajaisin harjoittelijoista pois ne asennevammaiset yksilöt kuin naiset, vaikka vähän hauraammatkin.

Kuvat (c) Tarja Lämsä, Tero Heikkinen